Kun nukutan lapsiani ja katson juuri uneen vaipuvaa pienokaista, hänen viattomuuttaan. Kuuntelen hänen rauhoittuvaa hengitystään ja ympäröivää hiljaisuutta. Huokaan ja tunnen syvää kiitollisuutta. Tuo hetki on kaunis. Päivän leikit hiljenevät, huomisen seikkailut odottavat. Hämärä, hiljaisuus ja rauha sekä onni täyttävät lasten huoneen. Tuo hetki ja ympäristö on kuin satua, jotain suurta ja ylenpalttista onnea.
Hetken nautin, kunnes myönnän. Tuo kaikki ei ole itsestään selvää. Se on etuoikeus, valtava siunaus. Ai miksikö? En voi olla miettimättä, että vain hetki sitten tuo kaikki oli arkea Ukrainassa. Käytännössä Yhdessä yössä tuo sama satu ja onni särkyivät monessa ukrainalaisessa kodissa. Tilalle tuli pelko, kaaos, ahdistus ja tuska sekä suru. Synkkä pilvi, nuo kaikki mukanaan laskeutui tuon maan, noiden kotien ja lapsien ylle sekä levittäytyi vähitellen koko Euroopan ylle.
Kaikki alussa kuvailemani valtava etuoikeus ei enää ole itsestäänselvyys edes Euroopassa. Täällä, jossa turvallisuuden tunne on tehnyt kuvailemastani nimenomaan itsestäänselvyyden. Yhdessä yössä meidät herätettiin unesta, johon tuo turvallisuuden tunne ja itsestään selvyydet meidät tuuditti. Myönnettäköön, että aamuyön tunteina uni kävi ehkä levottomammaksi, mutta silti emme vielä heränneet. Näimme kuvia muualta maailmasta Ukrainan kaltaisista tilanteista, joissa se on ollut heidän todellisuuttaan useita vuosia, mutta silti emme heränneet. Turvallisuuden tunteessa oli hyvä uinua nyt alamme heräillä ja todellisuus näyttäytyy rajuna. Eurooppa eikä ehkä koko maailma ole entisensä tai mihin kerkesimme tuudittautua. Viimeiset pari vuotta koronakurimus on muovannut arkeamme ja nyt suuri väkivallan aalto on fyysisesti lähellä tai ainakin lähempänä, kuin koskaan aiemmin minun elinaikanani tai sitten toisen maailmansodan.
Palaan lastenhuoneeseen. Sama rauha, syvä, uninen tuhina ja viattomuus on edelleen läsnä. Tunnen taas kiitollisuutta ja samalla huokaan toivoen sekä pyytäen, ettei heidän eikä yhdenkään muun lapsen rauha enää katkeaisi. Lapseni ovat noin puolet elämästään eläneet poikkeusajassa kriisin keskellä ja seuraava kriisi on jo alkanut. Meille aikuisille viimeiset kaksi vuotta ovat olleet raskaita. Mitähän se on ollut pienille? Nyt meidän kaikkien on aika uskoa, rukoilla ja niiden ketkä eivät halua uskoa, niin toivoa synkkien aikojen väistymistä. Meidän kellä on kasvatusvastuu, on aika ottaa se vastuu tosissamme ja viedä lapsemme kohti parempaa huomista, parempaa tulevaisuutta. Lapset ovat tulevaisuus. Meidän tehtävämme on hoitaa nykyhetki, rohkeasti, määrätietoisesti, niin hyvin kuin mahdollista.